Vastuu on ollut elämäni suuria kysymyksiä. Kysymyksenä mihin oma vastuuni rajoittuu. Minulla se on ollut maapallon kokoinen aina vanhetessani pieneten. Nyt isoäitinä se rajoittuu juuri vain siihen kuka olen ja mitä teen, ajattelen, tunnen. Tämä kutistuminen on ollut pitkä matka kipeine kasvukokemuksineen.
Ihmisen kyky keskittää ja keskittyä on rajallinen. Nuorena hajotti itsensä ja huomionsa ympäri maailmaa touhuten siellä ja täällä. Vastuu kaikista huonosti voivista ja väärin kohdelluista vei voimat. Katse oli suunnattuna johonkin kauemmas, vähintäänkin metrin päähän itsestä. Siten tuli kompuroitua, törmäiltyä ja hukattua.
Kuoleman läheisyys on useamman kerran elämässä saanut katseen kohdistumaan itseensä. Ensin tuntemuksiinsa, myöhemmin ajatuksiinsa ja vakaumuksiinsa. Iän karttuessa kuolemasta tulee uskollinen ystävä, joka muistuttaa tärkeysjärjestyksistä, olennaisuuksista.
Vastuu siitä minkälainen ihminen on itselleen ollut nousee tärkeimmäksi. Ainoastaan sellainen voin olla rehellisesti lähimmäiselleni. Sillä on äärettömän suuri merkitys millä tunteella ja mielellä tekoni olen tehnyt. Paljon tärkeämpi merkitys kuin mitä ja kuinka suurta olen tehnyt.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti