Luulin olleeni valmis itsessäni,
osaavani maailman säännöt,
tuntevani ihmisen luonnon.
Isäni kuolema pudotti tuon tiedon hahmon jalustaltaan.
Ihmettelen elämää itsessäni,
teen asioita oppimani mukaan.
Yritän hahmottaa rajani, kuvaani peilissä.
Ei ole enää isääni selittämässä,
että valmiita vastauksia ei ole,
on vain elettävä kuten edesmenneet
ja tulevat tekevät.
Luulon, että ymmärtää ja osaa varassa.
Mennä luontoon ilman ajatusta ja tuntea
kuinka ääriviivat selkiytyvät,
hyväksyä ja luottaa, että kaikella on tarkoitus
vaikkei sitä tiedäkään.
Eikä se välttämättä aukea lopussakaan,
jonka luulon varassa on elänyt.
Vaan se on läsnä tässä, nyt.
Sen voi kuulla ja nähdä ilman kuvaa ja selitystä,
sydämellään tuntien.
