Oman soihtunsa valossa hän vaeltaa, varpaitaan tuijottaa.
Nähden ympärillään vain pimeyttä, ilman aurinkoa.
Masentuen valon puutteesta, oman näkökantansa ainoa laatuisuudesta.
Yksin saakin kulkea erikoisen omaista polkuaan,
kunnes oivaltaa, että jokainen meistä Luojan valoa heijastaa.
Silloin katsoo ympärilleen nähden monta kulkijaa,
joilla on yhtä monta tarinaa.
Paradoksina ymmärtää, että yksilöllisyys on jokaisen yhteisestä ihmisyydestä nousevaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti