Elämän laineilla

Välillä myrskyssä, vettyen
itseensä ja elämään pettyen.
Auringon paistaessa
kevyesti kulkien
maailmaa ihaillen.

Luottamuksen kannattelemana,
rakkauden voimalla,
luomakuntaa ihmetellen
elää onnellinen ihminen.

Elämän vesi

Valaistunut

Ystäväni salaperäinen, nenänvarttaan pitkin katsoen kulkee.
Oman soihtunsa valossa hän vaeltaa, varpaitaan tuijottaa.
Nähden ympärillään vain pimeyttä, ilman aurinkoa.
Masentuen valon puutteesta, oman näkökantansa ainoa laatuisuudesta.

Yksin saakin kulkea erikoisen omaista polkuaan,
kunnes oivaltaa, että jokainen meistä Luojan valoa heijastaa.
Silloin katsoo ympärilleen nähden monta kulkijaa,
joilla on yhtä monta tarinaa.
Paradoksina ymmärtää, että yksilöllisyys on jokaisen yhteisestä ihmisyydestä nousevaa.

Leikin loppu

Maailma lapselle
näyttäytyy tässä nyt.
Ilman vertailukohtia
on vain tämä tunne, hetki.

Siksi ilokin voi olla suuren suuri
ja suru musertava
kaiken täyttävä tunne.

Elämä tuo kokemuksia,
lisää näkökulmia,
mutta vie lapsen mahdollisuuden
kokonaisvaltaiseen kokemiseen.

Pienenä tyttönä

Odotettiin, että maailma tarjoaa kaiken tarpeellisen.
Riittää, että olen itseni näköinen.
Ruohikko oli sademetsää,
elettiin ikuista kesää.

Aikuistuessaan oppi,
ymmärsi toisin: yksin on ihminen
vastuussaan ja teoissaan.
Sääli vain, että joku ei koskaan
kykene vastuun siiville nousemaan
vaan tyytyy odottamaan
että maailma kaiken tarjoaa.